R. I. P. Mosse

Mosse kuoli tänä aamuna. Jo pari päivää se on ollut aika heikkona, ja pelkäsin että joudun tehdä päätöksen lopettamisesta. Se on ollut mun pahin pelko jo vuosia, että miten pystyisin siihen. Ei sitten kuitenkaan nyt tarvinnut. Eilen illalla mun kotiin tullessa Mosse oli huonona, takajalat ei enää kantaneet ja Story yritti sinnikkäästi työntää Mossea liikkeelle. Se ei enää jaksanut mitään, ei liikkua tai syödä. Pitelin sitä illan sylissä ja silittelin. Mosse oli jo ihan poissa, välillä se vähän yritti vielä nostaa päätä ja peseytyä, mutta ei jaksanut enää. Sen 8 vuotias sydän ei kuitenkaan vielä halunnut antaa periksi, vaikka muu kroppa jo petti. Aamuun asti se jaksoi, ja sitten nukkui vihdoin pois. Haudattiin se takapihalle Ossin viereen, siellä mun rakkaat vanhukset saa nyt yhdessä nukkua.

Kaikkien marsujen kohdalla se kuolema tuntuu pahalta, ihan uskomattoman pahalta. Mutta tää on vielä pahempaa. Mosse oli mun The Marsu. Olin vielä ala-asteella kun se tuli taloon, äiti ja iskä sen kävi varaamassa ja sain sen vähän niin kuin ennakko joululahjana. Ensimmäiset pari vuotta se asui yksin täällä, ja vaikka marsu on tietysti laumaeläin enkä enää yksinäistä marsua pitäisi, niin silti voin sanoa niiden ensimmäisten vuosien luoneen meille ihan erityisen suhteen. Mossen tultua olin ihan lumoutunut siitä, istuin sen häkin vieressä aina kun mahdollista ja kesytin sitä kärsivällisesti herkuilla. Sanotaan, ettei ihminen voi korvata toisen marsun seuraa ja näinhän se on, mutta mä melkein pystyin siihen. En mennyt ikinä koulun jälkeen kavereille tai minnekään, kun Mosse odotti kotona yksin. Joskus kuudesluokkalaisena kirjoitin koulussa siitä, kuinka mun lempituoksu on Mossen ominaishaju. Sain aika paljon nauruja, ja nykyisin tää kyllä naurattaa jo muakin... :D Mutta edelleen sen läppäkorvien suukottelu ja se ominaishaju on rauhoittavimmat asiat mitä tiedän. Muistan vieläkin sen ilon kun se ekan kerran rohkaistui tulemaan häkistä ulos. Mosse seurasi mun perässä lattioilla, vielä vanhanakin jaksaessaan juosta se teki sitä. Ulkona pidin sitä vapaana, kun ei se lähtenyt karkuun mun luota. Aina kun mä surin jotain, Mosse makasi sängyllä kainalossa. Tuntuu aika tyhjältä nyt surra ilman sitä. Se oppi antamaan suukkoja pyydettäessä ja tekemään muitakin temppuja. Se oli aina ensimmäisenä vastassa häkin luukulla, ja aloitti ensimmäisenä huutokonsertin mihin muut näistä sitten liittyi. Jos mä olin ollut pidempään poissa kotoa, sen huuto kuului alakertaan asti mun palatessa. Sen kirkas kuikutus vaihtui kyllä jo pari vuotta sitten sellaiseen käheään tuhinaan. Tiesin siitä kaiken, lempiruuan, -makuupaikat, suosikki rapsutuskohdat... Mosse tuli kaikkien marsujen kanssa toimeen, se ei ikinä alkanut tapella vastaan. Kunhan oli ruokaa naaman edessä, niin Mosse kesti kärsivällisenä muiden marsujen pomotukset. Mossen ansiosta täällä talossa on asunut jo 10 marsua, ja puolet niistä vieläpä buffeja.

Nyt keväällä sillä tosiaan oli hengitystietulehdus tai joku sen tapainen. Ne rohinat kyllä loppui, mutta jotenkin sen jälkeen kunto lähti laskemaan. Mosse laihtui, oli väsyneempi ja sen takapäästä alkoi olla voimat loppu. Oon itkenyt sen tulevaa poislähtöä jo pitkän aikaa, vielä sen ollessa hyvässäkin kunnossa. Vaikka tosiaan näiden kaikkien marsujen poismenot toki tuntuu pahoilta, Mossen kohdalla tää on vielä tuskallisempaa. Vaikka se oli jo 8-vuotias ja tiedän, että harva marsu elää noinkaan pitkään, ja tiedän sillä olleen rauhallinen elämä ja uskon että melko tuskaton kuolemakin, mikään näistä ei helpota yhtään tätä oloa. On niin vaikea uskoa ettei se ole täällä enää, kun tuntuu että se on aina ollut. Mun ollessa vielä ala-asteella, mennessä yläasteelle, päästessä lukioon, täysi-ikäistyessä ja valmistuessa ylioppilaaksi. Tuntuu jotenkin hullulta edes kirjoittaa tästä, tai siis tuntuu ettei ihmiset voi ymmärtää miten jonkun noin pienen eläimen kuin marsun kuolema voisi aiheuttaa tälläistä tuskaa. Mutta ehkä joku marsuihminen edes tajuaa tän. Näinä hetkinä mietin sitäkin, onko tää näiden tuoma ilo edes suurempaa kuin menettämisen suru. Meillä on itkenyt tätä itseni lisäksi mun molemmat vanhemmat, myös isäni jonka oon nähnyt itkevän kerran aiemmin. Mutta no, Mosse oli mun ja oikeastaan koko perheen The Marsu. Tietysti tää suru tästä ajan kanssa helpottaa. Nyt vaan tuntuu siltä, että tekisi mieli nukkua viikko putkeen.

Lepää rauhassa mun oma rakkaista rakkain, ikävä on suunnaton ♥

Picantto's Mostar

29.6.2006 - 1.8.2014

Iloisempia juttuja ja uusia kuvia ynnä muuta tulossa varmaan pian, niitä on koneella odottamassa kunhan saan aikaiseksi vaan siirrettyä niitä tänne.